Blogissa on ollut pitkään hiljaista. Sairastuin jälleen masennukseen, pahimpaan tähän mennessä. Diagnoosi on toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Mulle on ollut todella vaikeeta taas myöntää itselleni, että kyseessä todellakin on masennus. Edelleen alitajunta pokkuroi ajatusta vastaan, vaikka järjellä tiedän asian olevan niin. Fyysinen sairaus olisi niin paljon helpompaa hyväksyä ja käsitellä (tai siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu, toki tiedostan ettei asia välttämättä olisi niin). Vaikka itsekin aina sanon, että masennus on sairaus niin kuin muutkin, miksi se silti on vaikeaa myöntää kun se osuu omalle kohdalle. Varsinkin silloin kun se masennus on päällä. Miksi se tuntuu niin häpeälliseltä kun on siellä masennuksen syövereissä. Ehkä se kuuluu sairauden kuvaan?
Pitkään pyristelin taas oireita vastaan, mutta viimein väsymys meni niin pahaksi etten pystynyt enää töihin. Muisti ja keskittymiskyky katosivat. Silti yritin jaksaa töissä. Vapaa-ajalla en enää jaksanut mitään kun kaikki energia meni siihen, että yritin jaksaa töissä. Lopulta oli pakko myöntää tilanne ja hakea apua. Lääkitystä, sairaslomaa, terapiaa. Ensimmäinen sairasloman puolivuotinen meni täydessä sumussa. Ainoa tunne oli turhautuminen. Turhautuminen siihen, että olin taas ajautunut tähän tilaan, turhautuminen siitä että toipuminen ei tunnu alkavan.
Tästä aiheesta on vaikeaa kirjoittaa, kun masennus on päällä. Mutta tiedän, että tämä olisi itselle hyvä keino purkaa ajatuksia. Vielä en pysty tarkemmin miettimään mitkä seikat tähän tilanteeseen johti, elämässäni on perusasiat todella hyvin. Siksi masennuksen myöntäminen onkin niin vaikeaa. Miten voi olla masentunut jos kaikki on ok? Häpeä on suuri.
Olen lukenut eri tekstejä masennuksesta eri nettisivuilta. Ehkä hakeakseni sitä hyväksyntää omaan masennukseen. Kaikissa jutussa, mitä olen lukenut, on maininta, että masennus voi johtua monesta eri asiasta, mutta sitten esimerkkeinä on läheisen menetystä, eroa, sairautta. Tästä tulee itselle heti se fiilis, että vain nuo on hyväksyttyjä syitä masennukseen. Vaikka tosiaan järjellä tiedän, että ei se niin ole, eikä sillä varmaan sitä tarkoitetakaan. Mutta tässä masennuksen tilassa, se on se asia minkä noista jutuista näen. Ja koska minulla ei ole mitään noista, niin ei minulla ole oikeutta olla masentunut. Häpeä kasvaa entisestään. Ja se siinä tässä onkin jännää että ihan varmasti olen noita juttuja lukenut silloinkin kun olen ollut paremmassa mielialassa. Ja silloin ei näitä olettamuksia ole päässäni syntynyt. Ihan kuin omat ajatukset olisivat sodassa minua itseäni vastaan.
Kirjoittaminen tuntuu edelleen tosi hankalalta ja tuntuu että saakohan tästä kukaan mitään selvää… Aion kuitenkin tämän tekstin julkaista. Ihan itseni takia, intuitioni sanoo että tämä on mulle hyväksi ja luotan siihen.
Joitain tekstejä, runontapaisia olen tässä aina välillä kirjoittanut muistivihkoon, kun olen yrittänyt asiaa jäsennellä itselle ja läheisilleni. Tässä muutama niistä:
******************************************************************
Masennus tuntuu siltä kuin
Päälläsi olisi valtava painolasti, jota pitää koko ajan kantaa
Vieden kaikki voimat niin että et jaksa enää muuta
Hetkittäin karistat painon yltäsi ja huomaat jaksavasi taas
mutta sitten paino laskeutuu taas yllesi, entistä painavampana
Masennus tuntuu siltä kuin
Ympärilläsi olisi sankka sumu, etkä näkisi ketään muita
Hetkittäin sumun läpi saattaa löytyä ihmisiä, etkä enää tunne olevasi niin yksin
mutta sitten sumu taas yltyy ja hukkaat heidät, olet taas yksin
ja yksinäisyys tuntuu entistä suuremmalta
Masennus tuntuu siltä kuin
Sydämesi olisi varastettu ja lukittu teräsvankilaan
niin että et tunne enää mitään, yhtään mitään
Tiedät, että rakastat, mutta et tunne sitä
Tiedät, että pitäisi iloita, joten naurat vaikka et tunne sitä
Yleensä vain ikävät tunteet pääsevät karkuun vankilasta
ärtymys, viha, häpeä
On hetkiä, ihania hetkiä, joilloin tuntuu kuin sydän olisi taas vapaa
Pystyt nauttimaan, iloitsemaan, rakastamaan
Mutta sen jälkeen tuntuu vielä pahemmalta kun sydän lukitaan taas
******************************************************************
Minusta tuntuu, että hukun
että seison mustassa lietteessä ja uppoan sinne vähä vähältä
Välillä yritän päästä ylös, mutta mustuus ei päästä minua
vaan kiskoo yhä syvemmälle
.
Seison pimeässä, yksin
upoten hiljalleen yhä syvemmälle ja syvemmälle
Mustuus turruttaa, mikään ei tunnu miltään
.
EI! En halua hukkua mustuuteen ikuisesti!
Muistan pienet valonvälähdykset jotka välillä rikkoo mustuuden
Annan niille mahdollisuuden rikkoa pimeyttä, sulattaa mustuutta missä seison
Tarraan niistä kiinni ja annan niiden vähä vähältä nostaa mua ylös
Luotan siihen, että valo lisääntyy ja pimeys haihtuu
kunnes huomaan seisovani jälleen auringonpaisteessa
.
Valo voittaa, pimeys jää
Silläkin on osansa elämässä
******************************************************************
Erityisesti jälkimmäisessä tekstissä näkyy jo toivokin. Toivo paremmasta, toivo tulevasta. Siitä on hyvä muistuttaa itseä välillä, koska eihän se siltä masentuneen mielessä koko aikaa tunnu. Hassua kyllä, tuo jälkimmäinen teksti on kirjoitettu jo keväällä, ensimmäinen muutama viikko sitten. Keväällä oli hetken toiveikkaampi olo, ja tuntui että toipuminen pääsisi vauhtiin, mutta sitten tulikin taas tosi vaikea pitkä masennuksen jakso, josta on ollut jotenkin vielä vaikeampaa päästä ylös.
Nyt alkaa kuitenkin olemaan enimmäkseen toiveikas olo, että matka ylöspäin olisi alkanut. Vaikkakin hitaasti ja vaikeita päiviä on edelleen enemmän kuin hyviä.
*******************************
Jos sinua tai läheistäsi koskee tämä aihe, niin muista että apua saa ja pitää hakea. Voit alkuun tutustua vaikka seuraaviin sivuihin:
Suomi 
English